Lapsi innostui hiihtämään
Hiihtäminen taitaa olla ainoa asia, minkä opettamista pikkutyypille olen tietoisesti karttanut viimeisten neljän vuoden aikana. Vastahakoisuus on lähinnä kummunnut mielikuvasta, jossa ensin ährätään ulkona monoja jalkaan hiki päässä ja sormet jäässä, sitten taistellaan monoja siteisiin ja lopuksi nostellaan pystyyn turhautunutta ja suksien kanssa solmussa olevaa lasta.
En kuitenkaan ole halunnut evätä pikkutyypiltä hiihtoon tutustumista, joten hankin ensisuksisetin vajan nurkkaan lelujen joukkoon siinä vaiheessa, kun toinen alkoi pysyä pystyssä omilla jaloillaan. Ja niin vain lapsi on itse halunnut sukset jalkaan kerta toisensa jälkeen, vaikka en ole koskaan hiihtämistä tietoisesti puheeksi ottanutkaan.
Ensisukset on ollut helppo napsauttaa kiinni talvikenkiin tilanteessa kuin tilanteessa, ja lapsi on päässyt lyhyiden suksien kanssa tarvittaessa helposti pystyyn kaatumisen jälkeen.
Kun sitten ensimmäisen kerran näin Hippohiihto-mainoksen, ei tullut mieleenkään ilmoittaa pikkutyyppiä mukaan. Sehän olisi tiennyt numeroiden jonotusta, oman lähtövuoron odotusta ja ruuhkassa oleilua. Ja mahdollisesti hyvinkin vastahankaista lasta.
Aihe kuitenkin tuli jossain vaiheessa puheeksi ahkerasti suksittelevan lapsen kanssa ja kas, niin sitä vain ilmoittauduttiin mukaan karkeloihin vihoviimeisellä hetkellä.
Ensimmäinen ajatus oli mennä hiihtoihin ensisuksien kanssa, kunnes tuli mieleen, mahtavatko ne edes mahtua perinteisen ladulle. Toinen ajatus oli hankkia monot vanhoihin käytettyihin suksiin, jotka oli saatu aikaisemmin. Kävi kuitenkin ilmi, että kaupoissa myydään enää vain monoja uudempiin suksisidemalleihin. Lopulta toteutukseen päätyikin sitten hätävarasuunnitelma, jossa ostettiin lapselle uudet monot ja uudet pitopohjaukset puolitoista päivää ennen Hippohiihtoja.
Uusia välineitä ja ylipäätään ladulla hiihtämistä ehdittiin kokeilla kerran ennen varsinaista starttia. Samalla tuli todettua, että läheltä kotia löytyy oikein mukava järvilatu. Ja tulihan sitä itsekin hiihdettyä samalla pitkästä aikaa. Oikeastaan jäi ihan harmittamaan, kun ei päässyt hilpaisemaan järven ympäri.
Eikä muuten tarvinnut pahemmin edes ährätä monojen ja siteiden kanssa. Monoissa on kätevät tarrat ja pikkutyyppi tutustui heti itse suksiteiden ja monojen toimintamekanismiin.
Hiihtotapahtumassa kaikki menikin sitten loistavasti. Numeron sai melkein jonottamatta, eikä odotteluaika muutenkaan käynyt suhteettoman pitkäksi. Vähän 4-vuotias meinasi hyytyä 300 metrin matkalla alkuinnostuksen jälkeen (ja ylämäessä suksi hivenen lipsui), mutta maaliin päästiin hienosti. Eikä pikkutyypillä varmaan ehtinyt tylsääkään matkalla tulla, koska en tainnut olla ollenkaan hiljaa koko matkan aikana, jonka sai vieressä kulkea. Ehkäpä herra olisi mennyt vielä lujempaa, jos olisi saanut vähän keskittyä.